「今週末、ちょっと家を空けることになったんだ。」夫の健一がそう言ったとき、キッチンに立っていた私は、心のどこかで小さな違和感を覚えていた。最近、彼が週末ごとにゴルフ旅行へ出かけることが増えていたからだ。「最近多くない?どうかしたの?」と聞くと、彼は「向こうは勢いのある企業だから、断れないんだよ」と、どこか芝居がかった口調で答えた。その言葉に、私は言い知れぬ不安を感じたが、それ以上追及すること…

「今週末、ちょっと家を空けることになったんだ。」 まなみはキッチンから振り返り、夫の健一を見た。最近、そういうことが増えている気がする。 「最近多くない?どうかしたの?」 「ゴルフ旅行に誘われてな。友人の社長さんが主催らしいんだ。」 「そうなんだ。」 「向こうは勢いのある企業だから、断れないんだよ。同業だからこそ、仲良くしておかないと。」 「別に、嫌なら行かなくてもいいと思うけど。」 「そう言うなよ。こっちは会社を背負う立場なんだ。父さんから会社を任されてるんだから、できることは何でもやらないと。」 まなみはため息を飲み込んだ。 「あんまり無理しなくていいよ。お父さんだってプレッシャーをかけるつもりはないだろうし。休日くらいはゆっくりしないと体が持たないよ。」 「気遣ってくれてありがとう。でも、やっぱり父さんの後を継ぐっていうのは、どうしてもプレッシャーがあるんだ。父さんは一台でこの会社を大きくした偉大な人だからな。」 「お父さんも、運が良かっただけだって言ってるよ。コンサル業を始めて最初にうまくいって、そこから人脈が広がったのが大きかったって。」 「父さんが作り上げた人脈とノウハウがあるから、俺たちはこの会社で働いていられるんだ。」 「それはそうかもしれないけど、あなたが必要以上に背負う必要はないのよ。私だって専務として支えるつもりだし。」 「ありがとう。それは本当に心強いよ。でも、甘えてばかりもいられない。会社の中には、俺が専務の旦那だから社長になれたんだって言う奴もいるみたいだし。」 「言いたい人には言わせておけばいいわ。あなたが社長になるのは、父と株主の人たちが決めたことなんだから、胸を張っておけばいいのよ。会社が大きくなると、いろんな人が勝手なことを言うようになってくるわ。」 「この前なんて、私とあなたが離婚寸前だって噂が流されたりしてたんだよ。」 「そうなの?」 「そうそう。嘘すぎる話だろ?」 「だから、周りの意見になんて流される必要はないの。」 「うん、分かってる。でも、とりあえず今回の旅行には行かせてもらう。約束してしまったから、今さらなしにはできないし。」 「そうね。でも、気をつけてね。」 「何がだ?」 「そういう旅行で、羽を外しすぎるのはダメってこと。あなたはうちの社長なのよ。要は看板であり顔なの。そんなあなたが変な騒動に巻き込まれたら、株価とか信頼に直結するからね。」 「ああ、それは分かってるよ。俺が変なことをするわけないだろう。」 「まあね。それじゃあ、週末は気をつけて行ってきてね。」 「ありがとう。」 翌日、今度はまなみの父が電話をかけてきた。 「まなみ、今週末にご飯でも食べないか? 健一君も呼んで、妻と私の4人でどうだ? 私の知り合いがワイナリーをオープンしたんだ。そこにはレストランも併設されていて、とても美味しいと評判らしい。」 「へえ、そうなんだ。」 「昔からワインには目がないだろう? ワインの味は保証できる。」 「別にいいけど。そうやって毎週毎週お誘いされてもね。」 「しょうがないだろう。こっちは仕事がなくなって退屈なんだ。」 「会長として、やることがあるでしょ?」 「ないよ。社長に比べたら、やることなんて何もない。ただ会社に席を置いてるだけの飾りだ。」 「だったら、趣味とか好きなことをしたらいいじゃない。お金も時間もたくさんあるんだから、なんだってできるでしょ。」 「趣味も何も、俺にはないよ。ずっと仕事ばかりをやってきた人生だ。それはお前だって分かってることだろ。」 「確かに、家でも仕事の話しかしてなかったもんね。」 「そんな俺から仕事がなくなってしまったんだ。そうなると、楽しみはまなみたちとの食事しかないんだよ。」 「そんなに言うなら、社長を続ければよかったのに。」 「こんな年寄りがいつまでも社長にいたら、会社に迷惑だと思ったんだ。それに、あの時はまだ何か趣味ややりたいことが見つかると思ってたんだよ。でも、ゴルフも旅行も、何もかも楽しめなかった。本当に仕事しかなかったんだと思い知ったよ。」 「勝手に絶望しないでよ。週末のご飯にはちゃんと行くからさ。」 「本当か? それは良かった。でも、健一は来れないからね。」 「知り合いの社長さんとゴルフ旅行ですって。」 「みんなゴルフも旅行も好きだよな。」 「普通はそうなんじゃない? ただ、少なくとも健一は楽しみにはしてないわ。付き合いで行くだけだから。」 「付き合い? そんなの行く必要ないだろう。」 「やっぱりこの業界は人脈が大事だから、断れないのよ。」 「俺が作った人脈があるから、そんなことしなくても。」 … Read more

17 September 2026

Olin polvillani ravintolassa, sormus kädessä, kun hän otti puhelimen esiin ja otti minusta kuvan. “Rouvat, jos hän kosii tällä, sanokaa ei”, hän kirjoitti ja julkaisi sen heti. Kynttilänvalo,…

Rouva, jos hän kosii tällä, sano ei. Sillä kuvatekstillä hän kuvasi kosintakieltäytymiseni ennen kuin julkaisi sen nettiin. Otin sormuksen takaisin ja kävelin pois. Kuukautta myöhemmin hän rukoili minua avaamaan oven, koska mies jonka vuoksi hän minut jätti oli jo heittänyt hänet pihalle. En ole varma, miksi kirjoitan tätä. Ehkä siksi että kello on kaksi yöllä … Read more

17 September 2026

Jag stirrade på meddelandet från min son tills kaffet bredvid mig hann bli iskallt. ”Pappa, vi tycker att det är bättre om du firar jul själv i år. Vi behöver utrymme som familj.” Jag hade betalat…

Jag stirrade på meddelandet länge. Så länge att kaffet på bänken bredvid mig hann bli kallt utan att jag la märke till det. Det var en tisdagskväll i början av december, och grannskapet utanför fönstret var redan pyntat för jul. Min granne mittemot hade satt upp sina ljus helgen efter thanksgiving, precis som varje år. … Read more

17 September 2026

Maanantaiaamuna astuin kokoushuoneeseen esitelläkseni strategian, jonka eteen olin tehnyt kuusitoista vuotta töitä. Pöydän keskellä oli sopimus ja kultainen mustekynä, jonka isoisäni Leonard…

Kun Adrian Cole astui maanantaiaamuna yhtiön johtoryhmän kokoushuoneeseen, hän odotti esittelevänsä laajentumisstrategian, jonka parissa hän oli työskennellyt kuusitoista vuotta. Sen sijaan hän löysi pöydän keskeltä kiillotetun sopimuksen ja kultaisen mustekynän, joka odotti hänen isoisäänsä, yhtiön perustajaa Leonard Colea, allekirjoittamaan määräysvallan luovutuksen jollekin toiselle. Leonard hymyili ylpeänä ja työnsi asiakirjan karismaattista pojanpoikaansa Ethania kohti, ylistäen tämän … Read more

17 September 2026

Neljä yötä sairaalassa, ja se tuoli sängyn vieressä oli yhä tyhjä. Silloin tartuin puhelimeen ja soitin Reijolle, ystävälle kolmenkymmenen yhden vuoden takaa. Kerroin hänelle kaiken –…

Olin maannut Tomrain yliopistollisessa sairaalassa neljä yötä, kun tajusin, että kipein yksinäisyys ei ole se, kun on vieraiden ympäröimä. Kipein on se, kun tiedät, että ihmisellä, jolla on huoneesi numero, kerroksesi ja sairaalasi nimi, ei silti ole aikomustakaan tulla. Olin kuusikymmentäkaksi. Olin pudonnut tikkailta omassa autotallissani pari viikkoa ennen joulua yrittäessäni ripustaa ulkovaloa, jonka olin … Read more

17 September 2026

Astuin keittiöön kesken työpäivän – polvi oli jyskyttänyt aamusta asti, joten tulin kotiin aikaisemmin. Se oli ensimmäinen kerta neljäkymmeneen vuoteen, kun kuljin äänettömästi. En tiedä miksi….

Kävi niin, että astuin keittiöön ja astuin samalla koko loppuelämäni suurimpaan kusetukseen. Olin ollut hiljaa käytävällä, mikä ei ollut tapaistani, mutta polvi oli kipuillut koko päivän ja olin tullut aikaisemmin kotiin. En ollut koskaan ollut hiljaa kävelevä mies, vaikka olin viettänyt neljäkymmentä vuotta kameran takana, mutta tuolloin se oli tapahtunut luonnostaan. Heidän äänensä kantautuivat olohuoneesta … Read more

17 September 2026

Kun tulin kotiin ja näin siskoni pesevän minun BMW:täni — autoa, jonka isä oli ostanut minulle — äiti seisoi vieressä ja hymyili kuin mitään ei olisi tapahtunut. “Cosima tarvitsee jotain kivaa,”…

Äiti oli hakenut avaimet lipastoltani eräänä sunnuntaiaamuna, kun olin töissä, ja antanut ne Cosimalle. Kun tulin kotiin sinä iltana, siskoni pesi BMW:tä vanhempien pihatiellä upouudella ämpärillä, shamppoo-vedellä ja sellaisella hymyllä, joka 17-vuotiailla tytöillä on, kun heille on juuri annettu jotain, mitä he eivät ole ansainneet. En sanonut sanaakaan. Kävelin hänen ohitseen, varoin katsomasta autoa, ja … Read more

17 September 2026

Olin juuri tarttumassa kutsukorttiin, kun Kerttu veti sen takaisin sormieni välistä. Ei anteeksipyyntöä, ei selitystä. Vain kaksi sormea kermanvärisen kartongin alla, kuin olisi pelastanut jotain…

Olin jo tarttumassa kutsukorttiin, kun Kerttu kurotti keittiösaarekkeensa ylitse ja otti sen takaisin. Ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt ensin. Vain liu’utti kaksi sormea kermanvärisen kartongin alle ja veti sen sormieni välistä kuin olisi pelastamassa jotain eksynyttä. Minun pitäisi varmaan sanoa, että olen Leena, koska et vielä tunne minua, ja paikkani vaikuttaa kaikkeen, mitä tämän jälkeen … Read more

17 September 2026